Henkinen kantti?

Eilen tapahtui jotain suomalaiselle urheilulle harvinaista. "Pikku-huuhkajat" eli Suomen alle kaksikymppisten futismaajoukkue pelasi veitsi kurkulla pääsystä EM-kisoihin. Ensimmäinen osaottelu päättyi 2-1 Itävallalle, joten suomelta vaadittiin kotivoittoa, jotta tiketti Ruotsin EM-mittelöihin realisoituisi. Vielä reilut kymmenen minuuttia ennen ottelua kotijoukkue oli maalin tappiolla, joten pelkkä jatkoajalle pääsy edellytti kahden maalin tekemistä. Suomalaisen palloilun traditio olisi edellyttänyt, että Suomi yrittää näennäisesti loppuun asti, muttei saa mitään todellista aikaiseksi. Tällä kertaa nuoret kuitenkin olivat päättäneet muuttaa historiankirjoitusta. Kaksi maalia viimeiselle kympille ja matsi jatkoajalle. Myös jatkoaikaa Suomi vei selvästi, mutta jäätyminen ratkaisupaikoissa vei ottelun aina pilkkukisaan saakka. Viimeistään tässä vaiheessa suomalaisten olisi odottanut jäätyvän, mutta vielä mitä! Veskari napsii parit kopit tärisevien vastustajien edessä ja jokainen Suomen ampuja pistää pallon vuorenvarmasti pussiin. Ja Suomi siis kisoihin, Itävallan kuivaillessa kyyneliään.

Eilinen ottelu voisi heijastella isompaakin kuvaa kansakunnan luonteessa tapahtuvista muutoksista. Olisiko turha nöyristely viimein jäämässä taka-alalle ja terve itsetunto nostamassa päätään? Oma osansa tähän varmasti on myös kulttuurien sekoittumisella, sillä nuorten maajoukkueessakin pelaa paljon maahanmuuttajien lapsia. Ehkäpä heitä ei paina Suomi-urheilun traumat, ja tiukassakin paikassa onnistuminen on helpompaa. Riemastuttavaa oli lukea suomalaisvahdin huulilta nuoren miehen alkukantainen huuto: "V*ittu mä oon paras!", hänen torjuttuaan näyttävästi Itävallan ensimmäisen rankkarin. Tätä lisää!

Skeptikko voi tietysti sanoa, että ainoa syy suomalaisten voittoon olisi itävaltalaisten vielä traumaattisempi urheiluhistoria. Tähän en ota kantaa, ainakaan tällä kertaa :D

-A.K.